Isoo Antti Härmänmaalta

article_18_3_0.jpgISONTALON Antti ja Rannanjärvi ovat pohjalaista kansanperinnettä parhaimmillaan. Pahimmasta puukkojunkkareiden ajasta on kulunut jo lähes puolitoista vuosisataa ja Isoon Antin saamasta kuolemantuomiosta tulee tänä vuonna tasan 140 vuotta. Isotalo sai kuolemantuomion vuonna 1869, mutta onnistui vakuuttamaan oikeuden, joka lievensi tuomion pakkotyöksi.
Jokainen pohjalainen tuntee häjykaksikon tarinan, mutta muualla Suomessa häjyjen olemassaoloa epäillään vielä tänäkin päivänä. Alahärmäläinen Antti Isotalo kohtaa vieläkin paljon kummastelua Suomen tunnetuimpien puukkojunkkareiden tarinasta.
— Tottahan kaikki pohjalaiset tarinan tuntevat, mutta muualla päin Suomea Isoon Antin koko olemassaoloa epäillään. Tarinoita luullaan vain saduiksi, Antti Isotalo sanoo. Nuorempi Isotalo asuu tällä hetkellä samassa talossa kuin Isoo Antti 1800-luvulla. Tunnettu häjy on nuoremman Isotalon isoisän isoisä.
— Samanlaista häjyyttä en ole verenperintönä saanut. Olemme paremminkin menneet lain väärälle puolelle, koska veljet työskentelevät Supon tarkastajana, käräjäoikeustuomarina ja verotarkastajana, Isotalo naureskelee.

Blogi: Huhtakulman kuppila

article_18_4_0.jpgLÄHIÖITTEMME kauppakeskusten yhteydessä olevat kuppilat, baarit, pubit tai millä nimellä niitä kukin haluaa kutsua, ovat yleensä yleisessä mielipiteessä jotenkin epäilyttäviä paikkoja. Ajatellaan, kuten Irwin vainaa lauloi: ”..siellä turvennuijat ja eronneet muijat kaljaansa maistelee … pankkikorttinsa pelannut tietää vaan, että suljetut portit on takanaan, häntä enää vain portsari ymmärtää, kun vitonen vain rahaa jää”. Tällä tavalla kirjoitti Vexi Salmi itsensä kokeman pohjalta, toisen yhtä epäilyttävän miehen suuhun. Ajattelemalla ihan tosissaan, että tuolla em. tekstillä olisi jotain tekemistä meidän identiteetin kanssa. Päinvastoin, teksti on melankolinen ja itsesääliä täynnä olevaa paskaa, joka lopulta ei leimaa ketään muuta kuin kirjoittajan ja sen tulkitsijan omaa identiteettiä.

Seinäjoen Huhtalassa on kuppila, joka on pirteä poikkeus tästä mielipiteestä. Paikka onnistuu yhtä aikaa etelä-pohjalaisen tunnelman kanssa olemaan ranskalaisen rauhallinen englantilaisella olohuonetunnelmalla varustettuna.
Tässä pitää nyt mennä hiukan syvemmälle että ymmärrän itse mitä kirjoitan. Olen laihialainen, ja sanon sen samalla äänenpainolla kuin Kari Tapio laulaa kappaleen Olen Suomalainen. Laihian Käyppälän kylässä oli aikaan Mustosen sekatavarakauppa. Kaupassa oli tarjolla perustuotteet Elon Leipä ja Valion maito. Näiden tuotteiden lisäksi siellä oli kauppias Anja ja hänen poikansa Matti, joiden kanssa sai aina rupatella niitä näitä ostotapahtuman yhteydessä. Anja tiesi tarkkaan kylän väen huolet ja ilot. Ja kyllä hän senkin tiesi, että me kossit varastettiin sieltä norttiaski tilaisuuden tullen. Sosiaalisuus, joka ostotilannetta väritti ,oli kokemuksena mieleenpainuva, ja tiesit ettet ole yksin missään etkä minkään asian kanssa.
2000-luvulle tultaessa ovat nämä pienet sosiaaliset kyläkaupat kadonneet ja niiden tilalle on tullut kylmät automarketit, joissa sosiaalisuutta ei löydy hakemallakaan. Jos menisin tänään Prismaan ja etsisin sieltä kauppiaan ja sanoisin hänelle, että vaimon kanssa oli vähän riitaa ja nyt en tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Uskoakseni Securitasin miehet heittäisi pihalle ja ilmalennon yhteydessä taskuun tungettaisiin S-Pankin luottokorttihakemus.
Takaisin alkuun. Naiset osaavat toisinaan verkostoitua meitä miehiä paremmin. On monenlaista tupperware-kutsua ja spinningjumppaa. Miehillä sen sijaan on usein vaikeaa löytää sosiaalista ympäristö muualta kuin työstä. Tämä Huhtakulman Kuppila on mielestäni yksi sellainen paikka, jonne voi mennä ja jutella mitä haluaa. Sosiaaliviranomaisille ja sille kyttäävälle naapurille tiedoksi. Kulmakunnan kuppilaan voi mennä ja juoda pari olutta olematta alkoholisti, vaimonsa ja perheensä hakkaava paskapää!

JASKARI

Elonkerjuun kesäduuni: Wasalandia After Dark

wad.jpgKAIKKI alkoi viime talvena D-A-D:n keikalla Helsingissä. Vanha kunnon tanskalaisyhtye oli elämänsä vireessä ja yhtyeen uusi materiaali toimi vanhojen hittien rinnalla erinomaisesti. Keikalla muun yleisön seassa Lenni Paarma ja Antero Naali saivat samalla ajatuksen erilaisesta kesäduunista.
Varsinainen työpaikka, Lauri Tähkä ja Elonkerjuu, olisi syyskuun loppuun saakka keikkatauolla, joten aikaa toisella projektille olisi erinomaisesti. Kaksikko pyysi vielä mukaansa vaasalaisia Jocke Kuljua ja Pasi Heliniä. Syntyi esikuvaansa mukaillen Wasalandia After Dark, lyhyemmin W-A-D.
Antero ja Lenni ovat uudesta yhtyeestä aidosti innoissaan. Vuosikymmenien fanitus saa eräänlaisen kulminaatiopisteen.
— Sanotaanko, että olemme sanansaattajia, Antero ja Lenni pohtivat.
Mutta miksi juuri D-A-D?
— Sillä bändillä on sellainen pilke silmäkulmassa. Teksteissä on huumoria, mutta soitto on suoraviivaista, Antero tiivistää.
— Ja yhtyeen basisti on aika legendaarinen. Aivan, kuten meilläkin, Lenni kuittailee.

Wasalandia After Dark on ollut koossa alkuvuodesta lähtien. Harjoituksia on kertynyt sen verran, mitä aika on sallinut, mutta Lenni ja Antero vakuuttavat yhtyeen olevan kovassa tikissä.
— Tunnemme kaikki toisemme 20 vuoden takaa ja arvaamme toistemme jutut hyvin etukäteen.
— Setissä on 20 biisiä ensimmäisestä D-A-D:n levystä tähän päivään saakka. Emme kuitenkaan halua olla peruscoverbändi, vaan jotain omaakin olemme näihin biiseihin löytäneet, Antero lupaa.
Wasalandia After Dark on sopinut jo kuudesta keikasta tulevana kesänä. Mukana on ainakin Provinssirockin päätösklubi, mutta toistaiseksi muita keikkoja ei Pohjanmaalle ole sovittuna.
— Tarkoitus on saada maksimissaan kymmenen keikkaa tälle kesälle. Parin keikan takia tätä ei viitsi tehdä, mutta toisaalta emme halua koko kesääkään autossa istua, Lenni pohtii.
Wasalandia After Dark otti nimensä suoraan esikuvaltaan. Alunperin Disneyland After Darkina aloittanut yhtye joutui sittemmin lyhentämään nimensä D.A.D:ksi, kun huvipuistojätti kielsi alkuperäisen nimen käytön. W-A-D:llä ei samaa ongelmaa ole.
— Luukkosen Tuomas (Wasalandian toimitusjohtaja) oli heti tärinässä, kun kysyimme nimen käytöstä. Yhteistyö toimii loistavasti, Lenni vakuuttaa.
Esikuvaansa kunnioittava nimi on saanut hyvää palautetta, mutta samaa on tehty ennenkin. Lenni muistelee Ruotsissa toimivan D-A-D:n musiikkia soittava Gröna Lund After Dark.
— Tosin Provinssilehdessä nimi oli kirjoitettu Wasaland. Olisiko ollut seinäjokelaisten kuittailua Vaasan suuntaan, Lenni pohtii.
Wasalandia After Dark uskoo houkuttelevansa keikoille ainakin D-A-D:n fanit. Lenni ja Antero tosin uskovat, että aina löytyy jokin syy, miksi kuka tahansa haluaisi kuulla W-A-D:tä.
— Jos ei mikään muu kiinnosta, kannattaa tulla katsomaan miltä näyttää, kun on kesätöissä, Lenni päättää.
Wasalandia After Dark esiintyy kesäkuun Seinäjoen keikan lisäksi heinäkuussa Helsingissä, Tammerfestillä Tampereella ja DBTL-kaupunkifestivaaleilla Turussa. Elokuussa yhtyeen näkee Oulussa ja Kuopiossa.
W-A-D:

Lenni Paarma: Laulu, kitara
Jocke Kulju: Kitara, laulu
Antero Naali: Basso
Pasi Helin: Rummut

Blogi: Salaisena paheena Gilmoren tytöt

sippola.jpgIHMISIÄ on kärjistetysti kahdenlaisia. Ainakin jos ajatellaan mieltymyksiä musiikkiin tai elokuviin.

Toiset kulkevat massan perässä ja imevät ihastuksena suoraan listojen kärkisijoilta ja radioiden soittolistoilta. Tämän ryhmän ihmiset kertovat suosikkielokuvakseen Titanicin sen suuremmin sitä perustelematta. Mieluiten he kuuntelevat sitä musiikkia, mitä radioasemat heille tarjoilevat. Viime vuonna se suosikkibändi saattoi olla Teräsbetoni, mutta tänä vuonna maailman kovin juttu on Lady Gaga.
Toinen ryhmä taas on se, joka valitsee väkisin jonkin undergroundbändin ylivoimaisesti maailman parhaaksi ja suosikkielokuvakseen jonkin David Lynchin varhaisen tuotannon taiderainan.
Näitä kumpaakin ryhmää yhdistää ainakin yksi asia. Jokaisella on jokin pahe, joka eroaa heidän tavanomaisesta maustaan. Ensin mainitulla ryhmällä tämä pahe saattaa olla jokin outo marginaaliyhtye ja jälkimmäisellä hyvin mainstreamia edustava artisti. Siitä olen kuitenkin sataprosenttisen varma, että jokaisella se pahe on.
Ensimmäinen oma paheeni taisi olla Sibeliuksen Finlandia. Silloin, kun muut kuuntelivat Europen Final Countdownia, minä yritin fanittaa Suomen ykkössäveltäjää. Enää en tuota voi paheeksi lukea, koska Sibeliuksen fanitustahan arvostetaan joissain piireissä korkealle. Silloin poikasena se ei sitä kuitenkaan ollut.
Nyt en ainakaan häpeä tällaisia tavallisiin mieltymyksiini verrattuna vastavirtaan uivia ihailun kohteita. Voin aivan hyvin sanoa, että pidän kovasti siitä Emiliana Torrinin biisistä, jonka kertosäkeessä Torrini esittää laulaen rummun pärinää. Se on sekä hauska että hyvä.
Merkittävin paheeni on kuitenkin Gilmoren tytöt. Jos joku kysyy, mitä katson kotona televisiosta, vastaan tietenkin, että James Bondeja ja Terminatoria. Todellisuudessa katselen kuitenkin Gilmoren tyttöjä, sekä Lorelaita että Rorya. Sarjaa ei ole varmaankaan suunnattu miespuolisille katsojille, mutta siitä vähät välitän. Katselen sitä kuitenkin.
Eräässä jaksossa Rory oli lupautunut isoäitinsä pyynnöstä debytanttitanssiaisiin, jossa Roryn piti esiintyä hienossa iltapuvussa ja valmistautua seurapiirielämään. Lorelai vertasi tyttärensä kohtaloa Spinal Tapin rumpalin kohtaloon.
Sitä ei varmaan moni ymmärrä, mutta minä ymmärsin. Ja nauroin. Se oli miehinen vertaus.

Blogi: Maanjäristyksestä selviytynyt

sippola.jpgERÄÄNÄ yönä en saanut unta. Jääkiekon MM-kisojen ottelu oli hiljattain loppunut, mutta silmät pysyivät auki. Yöllä televisiosta ei tule juurikaan katsomisen arvoista ohjelmaa, mutta jostain syystä sekin voitti nukkumisen. Aivan kuin olisin ollut pakotettu odottamaan jotain suurta. Kello läheni jo yhtä yöllä, kunnes se tapahtui. Maanjäristys koetteli silloin talojen rakenteita. Luonnon voima tarjoili yön hämärään omaa maustettaan ja ihmisen pienuus korostui entisestään. Maanjäristys tuntui, vaikka Pohjanmaa ei missään mannerlaattojen välissä sijaitsekaan.
Toki myönnän, että viime keskiviikon vastaisena yönä tuntuneen maanjäristys ei ollut aivan pahimmasta päästä. Ensin alkanut hyrinä kuulosti lähinnä ohi menevältä junalta, kunnes vakuutuin äänen tulevan kerrostalon putkistosta, jossa vesi lähti hieman kiertelemään. Sen verran se maanjäristys todellisuudessa tuntui. Mutta siitä huolimatta mikään ei peruuta sitä tosiasiaa, että voin sanoa selvinneeni maanjärsityksestä. Ja jos joku kysyy asiasta, kerron varmasti ensimmäisen version.
Vaasassa tuntunut maanjäristyksen voimakkuudeksi mitattiin 3,4 Richterin asteikolla. Se luokitellaan vähäiseksi järistykseksi, joka havaitaan sisätiloissa heikosti ja vahingot ovat harvinaisia. Vuodessa vastaavia järistyksiä ilmenee arvion mukaan lähes 50 000 kappaletta. Ei siis voi puhua mistään suuresta selviytymisestä. Eli hurrikaanin silmässä olo vuonna 2005 jää omalla kohdallani toistaiseksi suurimmaksi luonnonkatastrofista selviämiseksi.
Tuhoisan maanjäristyksen keskellä ei kukaan halua olla. Tarkalleen vuosi sitten Sichuanin maakunnassa Kiinassa 7,9 Richterin maanjäristys aiheutti valtavaa tuhoa. Pohjanmaan rannikolla koettua tärinää ei voi samassa yhteydessä edes kutsua maanjäristykseksi.
Fakta on kuitenkin se, että luonnon voimat ovat pelottavia. Ja maanjäristyksestä selviäminen on aina onnenpotku.

Blogi: Tyttöjen perässä vikeltämässä

sippola.jpgEN oikein koskaan ole ymmärtänyt nuorten tyttöjen innostusta hevosiin. Tuntuu, että hevoshulluus on jonkinlainen kasvuvaihe, joka joko kantaa tai ei kanna aikuisiälle. Siihen kasvuvaiheeseen kuuluvat varsinaisen harrastuksen mukana myös hevosista kertovat lehdet ja samaista aihetta käsittelevät nuortenkirjat. Ainakin ennen kovin sana oli Merja Jalo ja hänen hevosaiheiset kirjansa.
Kohtasin ala-asteikäisenä yllämainitun tyttöjen kasvuvaiheen. Uskoakseni kohtasin sen erityisen rajuna, koska luokkamme opettajalla oli oma hevostalli. Sehän tarkoitti sitä, että luokan tytöt olivat jatkuvasti tallilla ja pojat olivat heille kuin ilmaa. Kaverin kanssa silloin päätimme, että jotain asialle täytyy tehdä. Näytti siltä, että pääsimme olemaan tyttöjen kanssa vain niin, että menisimme itsekin tallille.
Päätöstä vaivasivat ristiriitaiset tunteet. Kymmenenvuotiaalle pojalle tyttöjen harrastuksen aloittaminen tuntui oudolta, vaikka tyttöjen mukaan monet pojatkin ratsastivat. Ainakin joku Marko Björs. Pohtiminen tuotti kuitenkin lopulta ratkaisun, jossa tyttöjen harrastukseen saatiin jotain poikamaista. Vastaus oli vikellys.
Kuulimme, että vikellys on eräänlaista temppuilua hevosen päällä, eikä silloin satulaa käytetä. Meidän korviimme se kuulosti intiaaniratsastukselta eli erittäin miehiseltä. Olimme heti valmiit ja lähdimme tallille.
Vikellysopetusta kesti puolisen tuntia ja sinä aikana opimme jonkinlaisia alkeita liikkuvan hevosen päällä liikehdinnästä. Tytöt katselivat aidalla, kun kiersimme kehää. Vielä siinä vaiheessa kaikki tuntui hyvältä ja ura hevosen selässä tuntui urkenevan. Oppitunnin päätyttyä päätimme tietenkin ottaa uuden tunnin seuraavalle päivälle. Oletimme, että oli kotiinlähdön aika.
Näin ei kuitenkaan ollut. Vielä kolmeen tuntiin. Jokaisella tytöllä oli nimittäin tallissa oma hoitohevonen, jota he siirtyivät harjailemaan. Sitten he loivat lantaa, pesivät hevosta ja syöttivät sitä. Ei kestänyt tyttöjen huomio kuin puolen tunnin verran, kun taas keskipisteenä oli hevonen.
Luovuimme kaverin kanssa leikistä. Menimme kotiin kasvamaan, pelaamaan jalkapalloa ja odottamaan parempia aikoja.

Blogi: Anteeksi, että pyysin anteeksi

sippola.jpgJO lapsena oppii, että vääryydestä muita kohtaan pyydetään anteeksi. Opetettiin silloin sekin, että myös vahingosta voi pyytää anteeksi. Silloin ei kuitenkaan opetettu sitä, että anteeksi pyytämällä voi menettää kunniansa. Ei silloin sitäkään iskostettu, että jos pyytää anteeksi, todistaa olleensa väärässä.
Historiantutkija Jukka Tarkan tuoreessa kirjassa Hirmuinen asia – Sotasyyllisyys ja historian taito (WSOY) pohditaan anteeksipyynnön historiaa. Tarkka väittää, että anteeksipyyntö ei sovi historiaan, koska silloin pyyhitään jotain pois. Tarkka muistuttaa, että esimerkiksi Saksan liittokansleri Willy Brandt vain polvistui Saksan toisen maailmansodan aikaisia hirmutöistä. Brandt ei varsinaisesti siis pyytänyt anteeksi.
Anteeksipyynnön väitetään vievän kunnian. En kuitenkaan usko, että Titanicin kapteeni Smith olisi kärsinyt kunniansa puutteesta pyytäessään anteeksi kolautustaan jäävuoreen. Myös Saksan hirmuteot toisessa maailmansodassa olivat kiistattomia ja näin anteeksipyydettävissä. Ehkä ongelmaksi muodostuukin se, kenen velvollisuus on pyytää anteeksi. Natsi-Saksan hallinto tuhottiin sodan jälkeen, joten velvollisuus sysätään nykyhallitusten niskaan. Onko se sitten heidän velvollisuus pyytää anteeksi muiden tekemisiä?
Jos historiallisten tapahtumien anteeksipyytäminen on hankalaa, on se sitä myös tavallisessa elämässä. Ihmisluonteen suuri ongelma tuntuu olevan siinä, että virheitä ei parane myöntää. Virheen tehtyään, ihminen vetoaa kiireeseen ja häirintään, mutta virhettään hän ei myönnä. Siitä seuraa kitkaa ja selittelijä saa ikävän maineen. Anteeksipyytämällä ja virheensä myöntämällä kitkaa ei syntyisi. Jukka Tarkan mukaan anteeksipyytämällä pyyhitään jotain pois. Jos se ei toimi historiassa, se toimii tavallisessa elämässä sitäkin paremmin.
Amerikoissa anteeksi pyytäminen on helppoa. Ahtaassa kaupassa kaikuu anteeksipyyntöjen konsertti, kun ihmiset hipaisevat toistensa olkapäitä ohi kulkiessaan. Minäkin kerran ryhdyin siellä pyytelemään anteeksi. Vastaan tullut rouva kuitenkin huomautti, etten osunut häneen ollenkaan ja pyysi anteeksi sitä, että minä olin joutunut turhista anteeksi pyytelemään.
Anteeksi, että pyysin anteeksi.

Kuuden ihmisen ketju pienentää maailmaa

article_17_5_0.jpgVAPPUTORI vilisee ihmisiä. Ohi kävelee muutamia tuttuja, mutta suurin osa pysyy tuntemattomina. Monen kasvot näyttävät tutuilta, mutta suurten muistin pinnistyksienkään kautta kasvot eivät saa tuttua nimeä. Vapputorilla vaeltavat ihmiset jäävät pääosin tuntemattomiksi.
Kuinka tuntemattomia he todella ovat? Vaikka vastaan tulevat tuntemattomat kasvot eivät herätä minkäänlaista muistikuvaa, saattavat nuo tuntemattomat kasvot tietää yhtä ja toista. Tämä väite voidaan perustella amerikkalaisen psykologin Stanley Milgramin teorialla kuuden ihmisen ketjusta. Vuonna 1984 kuollut Milgram uskoi vakaasti, että kaikki maailman ihmiset tuntevat toisensa keskimäärin kuuden ihmisen ketjun kautta. Toisin sanoen siis tarvitaan kuusi ihmistä väliin ja jokainen maailman ihminen on linkitettävissä. Näin ollen vapputorilla vastaan tulevat oudot kasvot saatavatkin tuntea sinut, vaikka sinä et tunne häntä.
Milgramin kuuden ihmisen ketju on pitkään ollut eräänlainen legenda, koska teorian paikkansapitävyyttä on ollut vaikea todistaa. Maailman verkostoituminen on kuitenkin muuttanut tilannetta ja viime vuoden puolella asiaan saatiin ensimmäisiä tieteellisempiä vahvistuksia. Ohjelmistojätti Microsoft teki asiasta selvityksen käyttämällä apunaan Messenger-pikaviestiohjelmaa. Microsoft tutki 30 miljardia Messenger-viestiä ja pääsi sen avulla hyvin lähelle legendaarista kuuden ihmisen ketju -teoriaa. Microsoftin selvityksen mukaan kaikki maailman ihmiset tuntevat toisensa 6,6 ihmisen kautta. Asiasta kertoneen Washington Postin mukaan tuloksesta oltiin Microsoftilla tyrmistyneitä. Microsoftin mukaan selvitys varmisti, että koko ihmiskunnan kattavaa sosiaalista vuorovaikutusta voi olla olemassa.
Microsoftin saamaa lukua voidaan kuitenkin pitää keskiarvona. Ei siis voi vetää johtopäätöstä, että jokainen ihminen on linkitettävissä juuri noin seitsemän ihmisen kautta, sillä joidenkin ihmisten kohdalla tarvittiin jopa 20 ihmisen ketju. Keskiarvona 6,6 näyttää kuitenkin olevan suhteellisen pätevä.

Ampiaispesän sohaisu toi naisia 

hannikainen.jpgHELSINKILÄINEN Timo Hännikäinen tiesi viime vuonna tekevänsä jotain isoa. Suurelle yleisölle tuntematon esseisti päätti nostaa kissan pöydälle ja pureutua mahdollisimman arkaan asiaan.
— Tiesin sohaisevani ampiaispesää, hän sanoo.
Timo Hännikäinen näyttää kirjailijalta. Hänellä on paljon sanottavaa ja hänen sanomisillaan on pohjaa. Keskustelun lomassa hän nauttii viiniä ja polttaa muutaman savukkeen. Hännikäinen ei kuitenkaan myönnä olevansa tiellä kohti rappiota.
— Juon vain viikonloppuisin, Hännikäinen sanoo ja kieltää olevansa elämäntavoissa Pentti Saarikosken jalanjäljillä.
Hännikäisen alkuvuodesta ilmestynyt Ilman on seksuaalipoliittinen pamfletti. Hännikäinen pohtii kirjassa seksuaalisuutta ja sen tuomaa kilpailutilannetta. Yksi kantava voima on otsikon nimen mukaisesta miesten vaikeus löytää vastakkaista sukupuolta.
Hännikäisen mukaan ongelma on yleinen.
— Kirjaa valmistellessani kävin paljon keskusteluja ihmisten kanssa. Huomasin, että ongelma on miesten keskuudessa yleinen, mutta siitä ei puhuta, Hännikäinen sanoo.

Lue koko juttu osoitteesta: www.vaasanikkuna.fi